Saavumme Torsholman lauttasatamaan. Se on autio, kaunis. Minulla on jokin syväluotaava kiinnostus lauttasatamiin, ja etenkin juuri sellaisiin jotka ovat silminnöhden autioita.
Jotenkin se, että on tie, joka päättyy, ajokiellon merkki ja takana vain autio meri. Todellakin että täällä ei ole mitään, kukaan ei ole odottanut sinua, vaan on mennyt. Lauttasatamissa on isot huolinta-alueet, asfaltit, joissa umpilavalliset kuorma-autot siirtävät konttejaan, rantaan tulee hajanaisesti joitain ihmisiä, väärin lautta-aikataulua lukeneita, tai niitä jotka eivät lue, jotka vain tulevat ja luottavat että lautta lähtee, joskus.
Meillä on kaksi tuntia lautan lähtöön, on hellepäivän ilta Ahvenanmaan saaristossa. Meillä on nälkä, mutta meillä kahvia, ja Pägenin korvapuustipussi, jonka muistan nyt napanneeni lähtiessäni keittiönpöydältä homehtumasta.
Keittelemme teetä ja kahvia kaasukeittimellä.
Niistäkin tykkään. Keitin tohisee, kohta vesi kiehuu. Ehkä laivalla on kahvila, josta voi ostaa omeletin, tai paistettua lohta ja uusia perunoita, tai edes voileipiä. Mutta ilmankin pärjäisimme. Ihmisen ei tarvitse syödä koko ajan. Meillä on monia mekanismeja, jotka voimme ottaa tarvittaessa käyttöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti