Tuli yö, hiostava, erikoinen heinäkuun yö ajatellen että olemme Suomessa. Teltta ei tullut ehkä maailman tiukeimmalle. Sisäteltta roikkui niin että kangas viisti kasvoja. Ja kankaan takana inisevät itikat. Tuntui niin kuin itikat olisivat olleen aivan iholla. Aulia tämä tuntui erityisesti häiritsevän, minua ei niin äärettömästi. Muistan jonkun nuoruudessa jokirannassa vietetyn illan kun itikat pistelivät, ankarasti. Kun pääsi sitten telttaan, jäivät inisijät ulkopuolelle. Se oli helpottavaa.
Kävin etsimässä korvatulppia kassista. Ne eivät olleet mukana. Yritettiin nukkua toisinpäin, mutta itikoita oli kai jo sisälläkin. Koko ajan jossain inisi, ohuet hennot jalat asettautuivat iholle, valmiina iskemään piikkinsä...
Auli kävi yrittämässä nukkumista autossa. Oli alkanut ajattelemaan hidasta tukehtumista, tietämättään tapahtuvaa nuukahtamista. Tuli sitten takaisin, salamoiden välähdellessä ulkona. Ei kuitenkaan satanut eikä tuullut.
Yöllä Marja oli kuullut että telttaan olisi tullut lintu, tai kaksikin. Olivat räpistelleet aikansa kunnes löysivät tien ulos. Ajattelen että ehkä ne olivat lepakoita. Jätimme tunneliteltan yhden oven auki ilmastointia parantamaan. Ehkä se oli luola jota ne kävivät tutkimassa.
Aamulla kaikki oli erilaista. Ei itikoita. Vain hyvä ilma, ajoittain ohi kulkevat lauttarantaan hurahtavat autot tai pidempi autoletkan humahdus lautan saavuttua laituriin.
Söimme aamuksi kylmälaukusta löytyviä jääkaapin jämiä, leipää, josta Marja löysi hometta sen jälkeen kun olin jo ehtinyt syödä, kuivunutta Koskenlaskija sulatejuustoa ja sinnillä syödyt kolme jo hieman vanhempaa broilerin filepihviä. Helpottuneena totesin meidän syöneen kaiken. Ruokaa ei mennyt hukkaan. Meetvurstipaketin jämä sai jäädä pyörälaukkuun odottamaan josko sillekin aika koittaisi.
Piti ratkaista kysymys auton jättöpaikasta. Tämä asia oli vaivannut minua. Olin selvittänyt että kuuden kilometrin päässä olisi leirintäalue, johon voisi jättää auton säilykseen 2€/yö. Tuo oli hyvin helpottava tieto. Jonkinlaista ongelmaa mahdollisesti koituisi siitä että paikasta oli etäisyyttä Kustaviin, yksi hämärä optio paluusta oli tulla Turkuun, josta voisi mennä linja-autolla Kustaviin hakemaan autoa. Eilen illalla kuitenkin näin autoja tienvarren parkkipaikalla kohdassa, jossa oli ilmeinen pieni satama. No niin juuri, auton jättö johonkin ja siitä lähtö veneellä saareen, mahdollisesti koko kesäksi oli täällä mitä luonnollisin asia ja lukittu aution näköinen auto ei siis mitenkään voinut olla gangsterijengeille kirkuva hit me -merkki. Aioin unohtaa matkan päässä olevan leirintäalueen. Sen sijaan nostimme Marjan kanssa pyörät katolta, napsautin katolla olevat pyörätelineet hämmästyttävän kätevästi irti ja surautin mukana olevalla akkuporakone-kuuskoloyhdistelmällä telineet irti katolta. Huolehdin ettei autossa jäänyt mitään näkysälle. Arvokasta ei ollut mutta voisi olla jotain, jota joku luulisi arvokkaaksi.
Jätin muut puuhailemaan teltan kanssa ja lähdin auton ja yhden pyörän kanssa etsimään sopivaa parkkipaikkaa. Vastaan tuli useita seurueita pyörien ja sivulaukkujen kanssa. Olemme samaa heimoa.
Kustavi oli aivan vieressä. Salen pihassa oli iso parkkipaikka ja siinä autoja. Veneasatamaa en tässä huomannut, siellä autoja olisi varmasti. Yksi kyltti kertoo 2 km päässä olevan leirintäalueen. Eteen tulee kyltti Kahvila. Ajan sen pihaan ja kysyn asiaani.
- Salen pihassa ovat pitäneet. Siitä on tullut joskus sanomista. Kirkon pihassa on rauhallinen parkkipaikka, nuori tumma myyjätär kertoo.
Olinkin pannut merkille tuon paikan. Mutta mikä tärkeintä: ei oudoksuvia ilmeitä tai pahaenteisiä arveluita. Pöläytin kirkon parkkipaikalle, noukin Marjan aurinkolasit vielä matkaani ja hyppäsin pyörän päälle. Oli ihanaa päästä autosta eroon, mutta vain väliaikaisesti, jag hoppas.